— Kuka tahansa!… Monsieur, — huudahti Jeanne, — se on kauheata… liian hämärää… Kuka tahansa… sehän merkitsee kaikkea.
— Tässä on puheena vain luostariin sulkeminen, — vastasi pappi kuivasti. — Juuri se kuuluu olevan kuninkaan aikomuksena teihin nähden.
Jeannen katseessa oli kauhua, jonka tilalle kohta tuli mitä, raivoisin purkaus.
— Vai luostariin minut suljetaan! Sehän on samaa kuin verkallinen kuolema, kaikin puolin häpeällinen, kauhea kuolema, joka muka suodaan armosta!… Eliniäksi luostariin vangiksi! Nälän, kylmän, kuritusten kouriin! Ei, kylliksi on jo tullut kidutusta, häväistystä, kurjuutta viattomuuden osaksi, kun taas syyllinen on mahtava, vapaa ja kunniassa. Mieluummin kuolema heti, mutta oman valintani mukaan… täysi vapaus rangaista itseäni siitä, että olen syntynyt tähän viheliäiseen maailmaan!
Ja välittämättä huomautuksista, pyynnöistä tai esteistä hän työnsi syrjään ovenvartijan, kaasi kumoon papin ja syöksyi erästä hyllyä kohti hakemaan veistä. Yhteisvoimin onnistuttiin hänet pidättää, mutta silloin hän hypähti kuin pantteri, jota metsästäjät ovat häirinneet saamatta säikähtämään, ja kirkuen luonnottoman kimeästi ryntäsi sivuhuoneeseen, nosti siellä suuren porsliiniruukun, jossa kasvoi kuihtuva ruusupensas, ja iski sillä päähänsä monta kertaa. Kukka-astia meni murskaksi, ja kappale sitä jäi raivottaren käteen; hänen otsastaan näkyi vuotavan verta. Ovenvartijatar heittäytyi itkien hänen syliinsä. Jeanne istutettiin nojatuoliin, ja häneen pirskoitettiin hajuvettä ja etikkaa. Hirveissä kouristuksissa hän meni tainnoksiin. Kun hän siitä virkosi, luuli pappi hänen tukehtuvan.
— Kuulkaapa, — sanoi hän, — tuo ristikko ei päästä valoa eikä ilmaa. Eikö voisi antaa tämän naisparan hieman hengähtää?
Silloin rouva Hubert unohti kaikki varokeinot, kiirehti eräästä kaapista ottamaan avaimen ja aukaisi sillä ristikon, jolloin huoneeseen heti tulvi raikasta tuulenhenkeä.
— Kah, — sanoi pappi, — enpä tiennyt, että ristikko voidaan tuolla tavoin avata. Mutta mitä varten tarvitaan näin paljon varokeinoja?
— Niin on käsketty, — vastasi rouva Hubert.
— Kyllä ymmärrän, — jatkoi pappi ilmeisesti jotakin tarkoittaen. — Akkunasta on maahan vain noin seitsemän Jalkaa, ja edessä on rantakatu. Jos vankien onnistuisi pujahtaa sisäovesta ja tunkeutua teidän saliinne, pääsisivät he pakoon tapaamatta ketään vartijaa tai ulkovahtia.