Näin vaeltaen ja haaveillen hän saapui sen arinan ääreen, joka oli yhdyssiteenä Balsamon asehuoneen ja Lorenza Felicianin hyvätuoksuisen kammion välillä. Seinät olivat paljaat, huoneet tyhjät. Ammottavassa tulisijassa oli jäljellä suunnaton tuhkaläjä, jossa kimalteli muutamia pieniä harkkoja kultaa ja hopeaa. Tämä hieno, valkoinen tuhka oli Lorenzan kalusto, jonka Balsamo oli polttanut viimeistä kappaletta myöten; siinä olivat kilpikonnanluiset kaapit, klaveri ja ruusupuinen kori, kaunis, Sèvres-porsliinilla kirjavoitu vuode, jonka kiillemäinen tuhka oli marmorijauhon kaltaista, korureunukset ja metallikoristeet sulaneina kovassa, umpisulkuisessa kuumuudessa, silkillä kirjaillut verhot ja matot, aloe- ja santelipuiset lippaat, joiden voimakas tuoksu oli tulipalon aikana noustessaan savupiippujen kautta levittänyt hyvää hajua niin laajalti Pariisiin kuin savu oli ulottunut, niin että ohikulkijat olivat parina päivänä ihmetellen nuuskineet näitä oudon ihania lemuja pariisilaisilman seasta ja hallien läheiset puotilaiset ja Saint Honorén korttelin ompelijatytöt huumaantuneet vahvatuoksuisista, palavista hiukkasista, ikäänkuin heihin olisi puhaltanut tuuli Libanonin rinteiltä tai Syrian lakeuksilta. Nämä hyvät hajut olivat vielä tallella tässä autiossa ja kylmässä huoneessa. Cagliostro kumartui, otti hyppysellisen tuhkaa ja hengitti sisäänsä sen tuoksua hurjan kiihkeästi.
— Näin siis saan, — mutisi hän, — imeä sisääni hivenen sitä sielua, joka muinoin oli tekemisissä tämän tomun kanssa.
Sitten hän näki jälleen rautaristikot, viereisen aution pihan ja portaita noustuaan ne syvät halkeamat, jotka tulipalo oli tässä sisärakennuksessa aikaansaanut tuhotessaan yläkerroksen. Kaamean ihana näky! Althotaan huone oli hävinnyt; seinistä oli jäljellä vain seitsemän tai kahdeksan pykälää mustuneina liekin kuluttavista kielistä.
Kenen tahansa, joka ei tuntenut Balsamon ja Lorenzan surullista tarinaa, olisi käynyt sääliksi tätä hävitystä. Kaikesta huokui tässä talossa sortunut suuruus, himmennyt loisto, kadonnut onni.
Cagliostro ahmi näitä haaveellisia muistoja. Mies laskeutui filosofiansa huipuilta elähyttääkseen mielessään jälleen sitä lempeän ihmisyyden hiukkasta, jota sanotaan sydämen tunteiksi ja joka ei ole pelkkää järkeilyä.
Loihdittuaan esille yksinäisyyden suloiset utukuvat ja näille hetkisen uhrattuaan hän luuli jo päässeensä eroon inhimillisestä heikkoudesta, kun hänen katseensa osui esineeseen, joka yhä loisti keskellä tätä tuhoa ja kurjuutta. Hän kumartui ja näki lattian uurteessa puoleksi tomuun peittyneenä pienen hopeavasaman, joka näytti äsken pudonneen naisen tukasta. Se oli italialainen hiusneula, jollaisia naiset siihen aikaan mieluimmin käyttivät pidättämään palmikoita, nämä kun puuteroituina olivat raskaita. Filosofi, tiedemies, ennustaja, ihmiskunnan halveksija, joka tahtoi, että itse taivaskin ottaisi hänet lukuun, tämä mies, joka oli omassa mielessään tukehuttanut niin monta tuskaa ja raadellut niin monen muun sydäntä, Cagliostro, jumalankieltäjä, silmäinkääntäjä, ivallinen pilkkaaja, otti lattialta tuon neulan, painoi sitä huulilleen ja varmana, ettei kukaan ollut näkemässä, päästi silmästään kyyneleen mutisten:
— Lorenza!
Mutta siinä olikin kaikki. Tässä miehessä oli jotakin paholaisen tapaista. Hän haki taistelua, ja sitä hän nautinnokseen piti yllä omassa itsessään. Hellästi suudeltuaan tätä pyhitettyä muistoesinettä hän aukaisi akkunan, pisti kätensä rautatankojen välitse ja viskasi kevyen metallipalasen viereisen luostarin alueelle, jonne se oksien väliin katosi. Näin hän itseään rankaisi siitä, että oli sydäntään kuunnellut.
— Hyvästi! — sanoi hän tunteettomalle kappaleelle, joka meni ehkä iäksi hukkaan. — Hyvästi, muisto, joka varmaankin olit lähetetty minua hellyttämään, heikentämään! Tästedes ajattelen vain maallisia asioita.
— Niin, tämä talo tulee häväistäväksi. Mitä sanonkaan? Sehän on jo häväisty. Olen jälleen avannut sen ovet, valaissut sen seiniä, katsahtanut haudan sisään, penkonut kuoleman tuhkaa. Häväisty siis tämä jo nyt on ja niin olkoonkin täydessä mitassa, joksikin eduksi! Uudestaan saa nainen kävellä tällä pihalla, polkea jalallaan näitä rappusia ja kenties laulella näiden seinien sisällä, missä Lorenzan viimeinen huokaus vielä väreilee. Olkoon niin! Mutta kaikki tämä pyhyyden loukkaus tähdätköön tiettyyn päämäärään, ajakoon minun asiaani. Jos Jumala siinä menettääkin, pääsee sensijaan Saatana voitolle.