— He ovat siis vapaita, heihin nähden on kaikki muodollisuudet täytetty. Mutta minä en vielä tiedä mitään. Miksi ei minulle mitään ilmoiteta?
Ja häntä puistatti. Hän oli tuntenut rouva Hubertin seisovan vieressään ja ääneti tarkkaavan kaikkea, mitä ulkona tapahtui, varmaankin myös ymmärtäen, mitä se merkitsi, mutta Jeannelle tämä katselija ei mitään selittänyt.
Jeanne aikoi juuri pakottaa hänet jotakin lausumaan, kun sillan puolelta kuului uutta hälinää. Kansanjoukon ympäröiminä kulkivat nyt ajurinrattaat ylöspäin sillalle. Jeanne tunsi rattailla istuvan naisen Olivaksi, joka hymyillen näytti lastaan kansalle ja poistui vapauteensa mielissään hieman kevytmielisestä leikinlaskusta ja heittosuukoista, joita lennätettiin viehkeälle neitoselle. Tämä tosin karkeasanainen ihailu, joka täysin tyydytti Olivaa, oli kuin viimeinen maininki kardinaalille äsken osoitetusta suosiosta.
Keskellä siltaa olivat matkavaunut odottamassa. Niissä lymysi Beausire erään ystävänsä takana, joka yksin uskalsi näyttäytyä. Hän viittasi Olivalle, joka astui rattailta maahan välittämättä huudoista, vaikka näihin sekaantui joku vihellyskin; mutta mitä huolivat vihellyksistä näyttelijät, jotka ovat pelänneet joutuvansa heittoaseiden ahdistamina poistumaan näyttämöltä?
Noustuaan matkavaunuihin Oliva vaipui Beausiren syliin, missä oli melkein tukahtua. Beausire peitti hänet suuteloilla ja kyynelillä eikä hellittänyt, ennenkuin oli ajettu puolen penikulman verran, tyyntyen vasta Saint-Denisissä, jolloin vaihdettiin hevosia, kohtaamatta koko matkalla ainoaakaan poliisia.
Nähtyään kaikki nämä ihmiset vapaina, onnellisina ja juhlittuina kysyi Jeanne itseltään jälleen, miksi hän yksin jäi uutisia vaille.
— Entä minä? — huudahti hän. — Miksi ollaan niin pirullisen julmia, ettei anneta kuulla tuomiotani?
— Rauhoittukaa, madame, — sanoi Hubert, joka taas tuli huoneeseen.
— Ihan varmaan te tiedätte jotakin, — vastasi Jeanne. — Ja kun tiedätte, niin sanokaa, kuinka on asianlaita.
— Madame…