— Niin, monsieur.
— Ja asutte Pariisissa, Neuve-Sain-Gilles-kadun varrella?
— Juuri niin, monsieur… Mutta miksi tuota kaikkea minulta kysytte?
— Madame, minusta on ikävää, ettette minua enää tunne. Minulla on kunnia olla oikeuden kirjuri.
— Anteeksi, nyt tunnen teidät.
— Voin siis, madame, täyttää velvollisuuteni sinä virkamiehenä, joksi minut tunnette.
— Malttakaa, monsieur. Sanokaa ensin, mikä on teidän velvollisuutenne?
— Lukea teille, madame, se tuomio, joka on teidän asiassanne julistettu oikeuden istunnossa toukokuun 31 päivänä 1786.
Jeannea värisytti. Hän loi ympärilleen tuskallisen, epäluuloisen katseen. Sana "epäluuloinen" on tahallaan pantu jälkimäiseksi, vaikka se tuntunee edellistä heikommalta. Jeannen oli vallannut epätietoinen tuskantunto, mutta ollakseen varuillaan hän levitti molemmat silmänsä, jotka pelottavina säihkyivät pimeässä.
— Te olette kirjuri Breton, — sanoi hän sitten, — mutta keitä nuo kaksi seuralaistanne ovat?