— Pelkureita te ranskalaiset olette! Ette puolusta minua, vaan sallitte rääkätä!
— Vait! — huusi kirjuri.
— Vait! — huusi komisario.
— Minäkö vaikenisin? — riehui Jeanne. — Mitä minulle tehdään, jos puhun?… Niin, oma syyni on, jos tämän häväistyksen kestän.
— Ahaa, — huusi joukko, joka käsitti tämän tunnustuksen väärin.
— Vait! — toisti kirjuri.
— Niin, oma syyni, — jatkoi Jeanne yhä kiemurrellen, — sillä jos olisin tahtonut puhua…
— Vait! — kiljuivat nyt yhtaikaa kirjuri, komisariot ja pyövelit.
— Jos olisin sanonut kaikki, mitä kuningattaresta tiedän, niin… minut hirtettäisiin eikä häväistäisi.
Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä komisario hyppäsi lavalle muutamien poliisien seuraamana, jotka panivat riehaantuneen naisen suuhun kapulan. Läähättävänä, murjottuna, kasvot pöhöttyneinä, tummansinisinä ja verisinä hänet luovutettiin pyövelien käsiin, joista toinen taas oli painanut uhrinsa kyyryyn; samalla hän tarttui rautaan, jonka apulainen ehti hänelle ojentaa.