Andrée aavisti paperissa olevan jotakin muuta. Hän otti sen käteensä ja liikahtamatta paikaltaan alkoi sitä lukea. Marie-Antoinetten käsi vaipui jälleen, ja hänen katseensa kohosi hitaasti Andréeta kohti.
'Andrée — oli kuningatar kirjoittanut, — te olette minut pelastanut. Teitä minun on kiittäminen maineestani; elämäni on teidän vallassanne. Tämän kunnian kautta, joka kävi teille niin kalliiksi, vannon teille tästedes olevan oikeuden kutsua minua sisareksenne. Koettakaa ja saatte nähdä, etten punastu. Jätän tämän paperin teidän haltuunne; se on kiitollisuuteni pantti ja häälahjanne minulta. Teidän sydämenne, jaloin kaikista sydämistä, osaa pitää arvossa tarjoamani lahjaa.
Marie Antoinette
Lothringin ja Itävallan arkkiherttuatar.'
Nyt katseli Andrée vuorostaan kuningatarta, joka kyyneleet silmissä, pää painuneena, odotti vastausta. Andrée astui hitaasti uunin luo, laski kuningattaren kirjeen vielä hehkuville hiilille, kumarsi syvään ja sanaakaan sanomatta poistui huoneesta. Marie-Antoinette astahti askeleen pidättääkseen häntä tai seuratakseen, mutta heltymätön kreivitär jätti oven auki ja meni jälleen tapaamaan veljeään, joka oli viereisessä salongissa.
Filip kutsui luokseen Charnyn, tarttui hänen käteensä ja liitti sen Andréen käteen; sillä välin seisoi kuningatar kynnyksellä oviverhon takana, jota kädellään raotti, ja katseli tätä tuskallista kohtausta. Charny astui poispäin kuin kuoleman sulho, jonka hänen kalmankalpea morsiamensa vei mukanaan; ja mennessään hän katsahti taaksensa Marie-Antoinetten jäykistyneeseen hahmoon, joka näki hänen askel askeleelta ainiaaksi katoavan. Ainakin hän niin luuli.
Linnan portilla odottivat kahdet matkavaunut Andrée nousi toisiin, ja
Charny aikoi häntä seurata.
— Monsieur, — sanoi vastavihitty kreivitär, — tehän luullakseni matkustatte Picardiehin?
— Aivan niin, madame, — vastasi Charny.
— Ja minä lähden sinne, missä äitini kuoli, herra kreivi. Hyvästi!