— Hän ei olekaan tullut veljensä vuoksi, — ajatteli tohtori. — Arvatenkin siis kuningattaren puolesta. Saadaanpa nähdä, onko kuningatar ollut näin varomaton.
— Mitä kuningatar ajattelee tästä kaksintaistelusta? — kysyi hän.
— Kuningatar? Sitä en tiedä, — vastasi Andrée. — Mitä hän siitä välittää?
— Mutta luullakseni hän suosii herra de Taverneytä.
— Onhan herra de Taverney jäänyt terveeksi. Toivokaamme siis, että myös kuningatar puolustaa veljeäni, jos ruvettaisiin syyttämään.
Kun tohtorin molemmat olettamukset näin oli nolattu, antoi hän asian raueta.
— Minä en ole fysioloogi, — ajatteli hän, — vaan ainoastaan lääkäri. Mitä hittoa viitsinkään, kun tunnen niin hyvin lihasten ja hermojen eleet, sekaantua naisten oikkuihin ja intohimoihin?
— Hyvä neiti, — lausui hän ääneen, — nyt olette kuullut, mitä halusitte. Toimittakaa tai olkaa toimittamatta, että herra de Taverney poistuu; se on teidän asianne. Minun taas pitää koettaa pelastaa haavoitetun henki… vielä tänä yönä, sillä muuten kuolema, joka tyynesti tekee työtään, riistäisi hänet minulta ennen vuorokauden loppua. Hyvästi!
Ja hän sulki jälkeensä oven hiljaa, mutta epäröimättä.
Andrée painoi suonenvetoisesti vapisevan kätensä otsalleen jäätyään yksin tähän kammottavaan todellisuuteen. Hänestä se kuolema, josta tohtori niin kylmästi puhui, näytti jo laskeutuvan tähän huoneeseen ja valkeissa kääreliinoissaan leijailevan pitkin pimeätä käytävää. Kaamean näyn viima jäähdytti hänen jäseniään; hän pakeni asuntoonsa, sulkeutui sinne lukitun oven taakse ja heittäytyi polvilleen vuoteensa matolle.