Illalla kardinaali tuli. Edeltäpäin hän oli lähettänyt korillisen Tokay-viiniä ja joukon harvinaisia herkkuja, aivan kuin olisi menossa illalliselle rouva Guinardin tai neiti Dangevillen luo. Tämä vivahdus ei jäänyt Jeannelta huomaamatta, kuten eivät monet muutkaan pikkupiirteet aikaisemmin. Hän ei ollut haluavinaan tarjoilla mitään siitä, mitä kardinaali oli lähettänyt, ja kun he olivat kahden kesken, aloitti hän keskustelun hellällä äänensävyllä.
— Mieltäni surettaa, monsieur, — sanoi hän, — eräs asia aika lailla.
— Mikä se on, kreivitär? — kysyi kardinaali ilmaisten huolestusta sillä tapaa, mikä ei aina ole todellisen huolestumisen merkki.
— Minua niin harmittaa, monseigneur, ei se, ettei teissä ole rakkautta minuun eikä ole koskaan ollutkaan…
— Mitä ihmettä te nyt puhutte?
— Ei teidän tarvitse puolustella itseänne; se veisi vain suotta aikaa.
— Minulta, — sanoi kardinaali kohteliaasti.
— Ei, vaan minulta, — vastasi rouva de la Motte lyhyesti. —
Muuten…
— Voi, kreivitär… keskeytti kardinaali.
— Älkää valitelko, monseigneur. Minua ei se lainkaan liikuta.