— Nyt puhutte taas äärimmäisyyksiä, — keskeytti kuningatar uudestaan maltitonna. — Tappaa… parantaa… ne ovat suuria sanoja! Viekö kova sana mieheltä hengen, parantaako hymy onnettoman hullun?
— Jos teidän majesteettinnekin on epäuskoinen, — sanoi tohtori, — ei minulla ole muuta tekemistä kuin lausua nöyrimmät jäähyväiset.
— Mutta kuulkaapa, onko ensiksikään puhe minusta?
— En tiedä enkä tahdokaan sitä tietää; toistan vain, että herra de Charny on järjellinen hullu, joka voi älystä menettää järkensä ja henkensäkin ja jolle taas hulluus voi palauttaa järjen ja terveyden. Jos siis tahdotte palatsista poistaa huudot, houreet, häväistykset, on teidän tehtävä jokin päätös.
— Millainen päätös?
— Millainenko? Minä annan vain lääkemääräyksiä, mutta en neuvoja. Voinko edes olla varma siitä, että olen kuulemani kuullut ja näkemäni nähnyt?
— Olettakaamme, että olen teidän sananne ymmärtänyt. Mitä siitä seuraa?
— Kaksi hyvää asiaa: toinen ja paras sekä teille, madame, että meille kaikille on se, että kun potilaan sydämeen isketään sillä pettämättömän varmalla pistimellä, jota sanotaan järjeksi, näkee hän jo alkaneen kuolinkamppailunsa loppuvan; toinen… niin, toinen… suokaa anteeksi, madame, että vahingossa näin kaksi pääsyä tästä sokkelosta. Ei niitä ole Marie-Antoinettella, Ranskan kuningattarella, useampia kuin yksi.
— Ymmärrän; te olette puhunut suoraan, tohtori. Sen naisen, jonka tähden herra de Charny on menettänyt järkensä, on palautettava häneen järki hyvällä tai pahalla.
— Oikein, niin juuri on asian laita.