— Siinäpä näette!
Charny puristi tohtorin kättä kuin kiittääkseen häntä kaikesta hienotuntoisuudesta.
Illalla kantoivat ne neljä palvelijaa, joiden ensi yrityksen Charny oli niin kovakouraisesti torjunut, hänet vaunuihin asti, jotka odottivat talousrakennusten portilla. Kuningas oli ollut koko päivän metsästämässä, syönyt jo illallista ja mennyt levolle. Charny oli hieman epätietoinen, sopisiko lähteä jäähyväisiä lausumatta, mutta tohtori rauhoitti häntä luvaten selittää lähdön johtuneen siitä, että olopaikan muutos oli tarpeen. Ennenkuin Charny nostettiin vaunuihinsa, koki hän mielihaikeuttaan tyydyttää viimeiseen asti luomalla katseita kuningattaren huoneuston akkunoihin. Kukaan ei voinut häntä nähdä; muuan palvelija kävi edellä soihtu kädessä, mutta se valaisi vain tietä eikä hänen kasvojaan.
Portailla Charny tapasi muutamia upseeriystäviään, jotka olivat niin ajoissa saaneet sanan, ettei hänen lähtönsä näyttänyt paolta. Näiden hilpeiden toverien saattamana vaunuihin asti hän voi antaa silmiensä harhailla palatsin akkunissa; kuningattaren akkunat säteilivät valoa. Hänen majesteettinsa oli hiukan pahoinvoipana ottanut hovinaiset vastaan makuuhuoneessaan. Andréen pimeät, kolkot akkunat piilottivat poimullisten verhojensa takana tuskaista värisevää naista, joka itseään näyttämättä seurasi sairaan ja saattueen pienimpiäkin liikkeitä. Vihdoin lähtivät vaunut vierimään, mutta niin hitaasti, että kovalla kivityksellä kuului jokainen kavionkapse.
— Ellei hän ole minun omani, — mutisi Andrée, — ei hän ainakaan ole kenenkään muun.
— Jos hänen päähänsä taas pistäisi ruveta kuolemaan, — tuumi tohtori palatessaan asuntoonsa, — ei hän ainakaan kuole minun luonani eikä minun käsissäni. Hitto periköön kaikki sieluntaudit! Pitäisi olla ihmelääkäri niitä parantamaan!
Charny saapui onnellisesti kotiinsa. Myöhemmin illalla kävi tohtori hänen luonaan ja tapasi hänet niin hyvässä kunnossa, että riensi ilmoittamaan tämän olevan viimeisen kerran, kun hän tuli potilasta katsomaan. Illalliseksi sairas nautti palan kananpaistia ja teelusikallisen hedelmähilloa.
Seuraavana päivänä kävivät hänen luonaan hänen enonsa, herra de Suffren, herra de Lafayette ja kuninkaan lähetti. Päivää myöhemmin hän sai vieraakseen melkein samat henkilöt, mutta sitten ei hänestä enempää välitetty. Hän nousi makuulta ja käveli puutarhassaan.
Viikon päästä hän jaksoi ratsastaa säyseällä hevosella; hän oli jälleen päässyt voimiinsa. Mutta kun hänen asuntonsa ei ollut kyllin yksinäinen, pyysi hän enonsa lääkäriltä ja tohtori, Louisilta lupaa matkustaa maatiloilleen.
Tohtori Louis selitti hänelle suoraan, että liikunto oli viimeinen aste haavan parantamisessa; että herra de Charnyn sopi mukavissa vaunuissaan kulkea Picardiaan, jonne tie oli sileä kuin kuvastin, ja että olisi hullua jäädä Versaillesiin, kun saattoi matkustaa niin mieluisella tavalla.