— Toden totta! — virkahti Bussy. — Luulenpa, että tuo houna puhelee itsekseen. Hän ei ihan varmaan ole juopunut eikä hullu, vaan yksinkertaisesti jokin matematikko, joka hakee ratkaisua johonkin probleemiin.
Tämän päätöksen tehtyään kuuli Bussy miehen hokevan:
— Neljäsataakahdeksankymmentäkahdeksan, neljäsataakahdeksankymmentäyhdeksän, neljäsataayhdeksänkymmentä… sen pitäisi olla tässä lähellä.
Sen jälkeen irrotti tuo salaperäinen mies kääreen silmiltään ja huomattuaan olevansa erään talon edessä, meni sen portille ja katseli sitä tarkoin.
— Ei, tämä se ei ole.
Senjälkeen hän veti taas siteen silmilleen ja jatkoi laskemistaan.
— Neljäsataayhdeksänkymmentäyksi, neljäsataayhdeksänkymmentäkaksi, neljäsataayhdeksänkymmentäkolme. Nyt minun pitäisi olla perillä.
Hän otti taaskin pois siteen, meni sitä lähinnä olevalle portille, missä Bussy seisoi, ja tutki sitä.
— Hm, hm! — myhähti hän hetken kuluttua. — Se saattaisi olla tämäkin. Ei, kyllä, ei! Nämä kirotut portit ovat ihan toistensa kaltaisia.
— Saman havainnon olen minäkin tehnyt, — sanoi Bussy itsekseen. —
Tämä seikka lujittaa minun luottamustani laskumestariin.