— Ah, hyvä neiti, — virkkoi tuo tyttöparka, — mitä nyt onkaan tapahtunut?
Minä pistin pääni ulos uudinten välistä ja näin, että meidän ympärillämme oli kuusi ratsastajaa. Saattajiltamme, jotka olivat tahtoneet puolustautua, oli riistetty aseet ja heidät oli sidottu.
Olin liian pelästynyt kyetäkseni huutamaan apua, ja mitäpä meidän huutomme sitten olisivat merkinneetkään?
Se henkilö, joka näytti olevan tuon naamioidun joukon johtaja, läheni nyt paareja ja virkkoi:
— Olkaa levollinen, hyvä neiti, mitään pahaa ei teille tule tapahtumaan, mutta teidän täytyy seurata meitä.
— Mihin sitten? — kysyin minä.
— Erääseen paikkaan, jossa teitä, tarvitsematta pelätä mitään, tullaan kohtelemaan kuin kuningatarta.
Tämä lupaus kauhistutti minua paljo enemmän kuin mitä uhkauskaan olisi tehnyt. Oi isäni, isäni! — änkytin minä.
— Kuulkaas, hyvä neiti, — kuiskasi minulle Gertrud, — minä tunnen tämän seudun, minä olen teille uskollinen, olen väkevä, ja olisimmepa kovin onnettomia ellei meidän onnistuisi paeta.
Tämä lohdutus, jonka palvelijaparkani tahtoi minulle antaa, ei tietysti lainkaan minua rauhoittanut. Onhan kuitenkin suloista tuntea toisten osanottoa suruunsa, niin että minäkin jo hieman rohkaseuduin.