Chicot suuteli sitten maata ja kaikkien katselijain suureksi kummastukseksi — he eivät tuosta näytelmästä rahtuakaan käsittäneet — meni jälleen istumaan entiselle paikalleen kuninkaallisiin hevospaareihin.
— Kuuleppas, — sanoi kuningas, jonka arvokkuudesta nyttemmin oli haihtunut suuri annos, mutta jolla vielä kuitenkin oli oikeus saada vastaus tekemiinsä kysymyksiin, — kuuleppas, mestari Chicot! Mitä merkitsee koko tuo pitkä, merkillinen litania, mitä merkitsevät kaikki nuo lyönnit rintaan ja yleensä koko tämä sinun meininkisi tuon maallisen talon edustalla?
— Sire, — vastasi Chicot, — kaikki tämä merkitsee sitä että Chicot on samallainen kuin kettu. Chicot nuolee niin kauvan niitä kiviä, jotka ovat hänen omalla verellään tahritut, kunnes hän kykenee samoja kiviä vasten musertamaan niiden päät, jotka ovat hänen vertaan vuodattaneet?
— Sire, — huudahti Quélus — lyönpä vetoa siitä, että Chicotin rukouksella on yhteyttä sen saman asian kanssa, josta me äsken puhuimme, sillä hänhän mainitsi, niinkuin teidän majesteettinne kuuli, Mayennen herttuan nimen.
— Lyökääpäs vetoa, kreivi Quélus, — virkkoi Chicot, — lyökääpäs vetoa, niin te voitatte.
— Puhuuko hän sitten totta? — huudahti kuningas.
— Puhun, sire, — jatkoi Chicot. — Tässä talossa oli Chicotilla rakastajatar, hyvä ja ihana olento. Eräänä iltana Chicotin ollessa tämän rakastajattarensa luona piiritytti muuan mustasukkainen ruhtinas talon, otatti Chicotin kiinni ja antoi piestä häntä niin julmasti, että Chicotin oli hypättävä akkunasta kadulle. Koska oli aivan ihme, ettei Chicot siinä ruhjoutunut kuoliaaksi, polvistuu hän nyt joka kerta talon ohitse kulkiessaan, rukoilee rukouksen ja kiittää Herraa, joka oli pelastanut hänet niin suuresta vaarasta. — Voi Chicot parkaa! Ja te juuri äsken häntä tuomitsitte, sire! Kuitenkin minusta tuntuu siltä että sellainen toiminta kuin hänen aivan hyvin soveltuu hyvälle kristitylle.
— Pideltiinkö sinua hyvinkin pahoin, Chicot parkani?
— Kamalan pahasti, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin olisin halunnut.
— Kuinka niin?