Kaikki nuo miehet riensivät sisälle heti kun olivat huomanneet kulkueen. Mutta tuo lyhyt ja paksu mies ei ehtinyt sisään yhtä pian kuin toiset, Chicotilla oli siis tilaisuus tarkastella häntä likemmin. Samana hetkenä, jolloin tuo paksu mies pujahti ravintolaan, hyppäsi gascognelaisemme alas kuninkaallisista paareista ja pyydettyään hevosensa eräältä hovipojalta, joka talutti sitä suitsista, eristäytyi hän hämärän turviin koko saattueesta. Kun viimeiset ratsastajat olivat kadonneet näkymättömiin ja kun pyörien jyrinäkin oli lakannut kuulumasta, hiipi hän esiin piilopaikastaan ja lähestyi porttia, ikäänkuin olisi ollut tulossa Fontainebleausta. Päästyään akkunan luo loi hän pikaisen katseen ruudun läpi ja havaitsi suureksi tyytyväisyydekseen, että nuo äskeiset miehet yhäkin olivat siellä ja niiden joukossa myös se lyhyt ja paksu, johon hänellä oli ollut kunnia kiinnittää erityistä huomiotaan. Kun Chicotilla kuitenkin tuntui olevan omat syynsä siihen, että tämän henkilön ei tarvinnut häntä tuntea, tilasi hän pullon viiniä viereiseen huoneeseen, mutta valitsi siellä itselleen sellaisen paikan, ettei kukaan hänen sitä näkemättään voinut kulkea ulos eikä sisälle.
Chicot saattoi tästä kamaristaan silmäillä siihenkin toiseen. Siellä hän nyt näki tuon paksun ja lyhyen miehen, joka kaikesta päättäen oli vakuutettu siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä urkkijoita, koskapa hän antoi loimuavan, viiniköynnöksistä viritetyn takkavalkean valaista täydelleen koko olentoaan.
— Enpä erehtynytkään, — ajatteli Chicot. — — Jo rukoillessani rukoustani Ryuerssin kadulla oli kuin olisin aavistanut tämän miehen ilmestymistä. Mutta minkävuoksi hän tulee noin salaisesti ystävämme Herodeksen hyvään pääkaupunkiin? Miksi hän väistyi piiloon nähdessään meidän kulkevan ohi? Eiköhän hyvä jumala enää myöntäisikään minulle niitä odotusvuosia, joita häneltä olen rukoillut, vaan pakoittaisi minun maksamaan velkani ennenkuin otaksuinkaan?
Chicot huomasi piankin suureksi ilokseen, että hän saattoi siitä paikaltaan ei ainoastaan nähdä vaan myöskin onnellisen sattuman kautta kuulla miesten kaikki keskustelut. Tämän havainnon tehtyään hän alkoi mitä tarkkaavaisimmin kuunnella.
— Hyvät herrat, — virkkoi tuo paksu ja lyhyt mies seuralaisilleen, — luulenpa että jo on aika lähteä matkalle. Kulkueen viimeinen osasto on jo aikoja sitten mennyt ohitse, ja minä otaksun, että tie tähän aikaan on vapaa.
— Ihan vapaa, armollinen herra, — vastasi muuan ääni, joka sai Chicotin hätkähtämään. Tuo ääni oli sellaisen henkilön, johon Chicot ei vielä ollut kiinnittänyt vähääkään huomiotaan, sillä hän oli pitänyt silmällä vain päähenkilöä.
Viimeksi puhunut henkilö oli se, jota hän armolliseksi herraksi oli kutsunut, tavattoman pitkä. Hän oli yhtä kalpea kuin tuo toinen oli punakka, ja yhtä matelevainen kuin tuo toinen oli ylpeä.
— Haa, mestari Nicolas! — mutisi Chicot hienosti nauraen. — Sinä kaakotat; se on hyvä! Käypä mainion hyvin tällä kertaa, jos me erkanemme, puhuttelematta toisiamme.
Chicot tyhjensi sitten lasinsa ja maksoi laskunsa, niin ettei mikään häntä pidättäisi silloin kun hän katsoisi parhaaksi poistua.
Tämä varovaisuustoimenpide olikin paikallaan, sillä nuo seitsemän henkilöä, jotka olivat kohdistaneet Chicotin huomion itseensä, maksoivat laskunsa hekin, tai oikeammin sanoen, tuo paksu ja lyhyt mies maksoi niiden kaikkein puolesta. Senjälkeen he nousivat ratsujensa selkään, kääntyivät Parisiin vievälle tielle ja hävisivät yön hämärään.