— Ja taipuvainen myös, — arveli Chicot. — Eipä tottumus, hitto vie, yksinään riitäkään, siitä olen itsekin todistuksena, minä, jolla nyt toki hiukan lienee tähänkin tottumusta. Mutta mitä nyt aiotte tehdä?
— Nousen ylös, kuten näette.
— Mitä varten?
— Lähteäkseni luostariin.
— Maistamattako minun toutaintani?
— Aah, sehän oli totta, — huudahti Gorenflot. — Näyttää siltä, kunnon veli, että te vieläkin vähemmän ymmärtäisitte ruokia kuin juomia. Mestari Bonhomet, mikä elukka tämä on?
Gorenflot näytti isännälle tuota kiistan esinettä. Isäntä katseli tuollaisen kysymyksen tekijää kummastuneena.
— Niin, — puuttui Chicotkin puheeseen, — teiltä kysytään, mikä tuo otus on?
— Tule ja puserra! — huudahti isäntä. — Kanahan se on!
— Kana! — kertasi Chicot kummastunein katsein.