Iskien iloisesti silmää vastasi Bussy Jeannen hymyilyyn ja pyörähteli siinä ystäviään hyvästellessä useamman kerran. Juuri heidän erotessaan oli Jeanne kuiskannut hänelle:
— Jopa te esitättekin merkillistä osaa, kreivi! Minähän olin luvannut, että teitä Méridorissa odottaa onni, ja nyt päinvastoin juuri te itse tuottekin täältä paenneen onnen tänne takaisin.
Matkan varrella koetti Bussy, osottaen ukolle mitä suurinta huomaavaisuutta, saavuttaa tämän luottamusta ja siten hälventää ukon alussa kuohahtunutta vihastumista. Ja siinä hän epäilemättä onnistuikin, sillä kun he seitsemännen päivän aamulla saapuivat Parisiin, lausui parooni Méridor matkatoverilleen seuraavat sanat, mitkä todistivat hänessä mielenmuutoksen tapahtuneen:
— Onpa ylen kummallista, kreivi: nyt olen lähempänä onnettomuuttani kuin milloinkaan ennen ja kuitenkaan en ole läheskään niin levoton tänne saapuessani kuin mitä olin Méridorista lähtiessäni.
— Kahden tunnin kuluttua, hyvä parooni, — virkkoi Bussy, — tulette te arvostelemaan minua juuri niinkuin minä teitä haluankin.
Matkustajamme saapuivat Parisiin S:t Marselin etukaupungin kautta.
— Minne me nyt menemme? — kysyi ukko. — Louvreen kaiketikkin?
— Minä vien teidät ensin omaan kotiini, herra parooni, — virkkoi
Bussy, — niin että voitte hetkisen levähtää.
Kreivin talonväki jo miltei luuli, ettei se enää koskaan saisi nähdä herraansa. Palattuaan näet Dianan luota kotiinsa oli hän hiipinyt sisälle eräästä takaportista, johon vain hänellä oli avain. Sitten hän itse oli satuloinut hevosensa ja lähtenyt matkalle ilman että häntä olisi nähnyt kukaan muu kuin Remy-le-Haudouin. Hänen äkillinen katoamisensa, ne vaarat, joiden alaisena hän edellisenä päivänä oli ollut, ja hänen seikkailunhalunsa olivat saattaneet monenkin siihen luuloon, että hän oli joutunut vihollistensa virittämien salajuonien uhriksi.
Ainoastaan Remy, tuo nuori lääkäri, oli hyvällä tuulella ja väitti Bussyn elävän ja voivan hyvin. Remy oli näinä päivinä usein palatsista poissa, eikä kukaan tiennyt, missä hän kävi.