— Diana siis elää! — mutisi parooni. — Diana, Dianani, jonka jo sanottiin kuolleen. Oi, hyvä Jumala!
Ja iäkäs soturi murtui nyt ilosta, hänen horjuvat polvensa eivät enää tahtoneet häntä kannattaa, ja ellei hän olisi tarttunut Bussyyn kiinni, olisi hän kaatunut rapuilta alas tuon rakastamansa olennon nähden, joka näyn lailla leijaili hänen väsyneissä silmissään.
— Voi, hyvä Jumala! — huudahti Diana esiin rientäen. — Mikä on tullut isälleni, kreivi Bussy?
Ja kauhistuneena siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka tämä kohtaus, mistä hän luuli isällään olleen edeltäpäin tiedon, oli aikaansaanut, katsahti nuori nainen kysyvästi ympärilleen.
— Parooni Méridor piti teitä kuolleena ja murehti teitä, niinkuin isän tuleekin sellaista tytärtään murehtia, — vastasi Bussy.
— Kuinka! — huudahti nyt Diana. — Eikä kukaan ole päästänyt häntä harhaluulostaan?
— Ei kukaan, ei kukaan! huokaili vanhus, alkaen vähitellen tointua mielenliikutuksestaan. - Ei edes kreivi Bussy.
— Kiittämätön! — virkahti Bussy hieman moittivalla äänellä.
— Kyllä, — vastasi vanhus, — olette oikeassa, sillä tämä hetki haihduttaa kaiken tuskani. Oi Dianani, rakkahin Dianani! — jatkoi hän ja suuteli tytärtään ja ojensi kätensä Bussylle. Sitten, ikäänkuin olisi jokin tuskallinen muisto tai uusi pelon tunto tahtonut hiipiä hänen sydämeensä siellä vallitsevan ilon vastapainoksi, hän virkkoi:
— Mutta, kreivi Bussy, tehän sanoitte, että minä saisin nähdä
Monsoreaun kreivittären. Missä hän on?