— Ah! huokasi nuori nainen. — Miksi en olekin kuollut?
— Hyvä rouva, — sanoi Bussy, — kuten nyt näette, olin oikeassa sanoessani, ettei minulla täällä enää ole mitään tekemistä. Isänne jättää teidät Monsoreaun kreiville, ja te itse olette luvannut kuulua hänelle, heti kun saatte nähdä isänne terveenä ja reippaana.
— Ah, älkää särkekö sydäntäni, kreivi! — huudahti Diana ja tuli nuorta miestä lähemmäksi. — Isäni ei tiedä, että minä sitä miestä pelkään; hän ei tiedä, että minä sitä vihaan. Isäni itsepäisyydessään pitää häntä pelastajanani, mutta minä, minä, joka vaistomaisesti häntä vihaan, väitän varmasti: se mies on minun pyövelini.
— Diana, Diana! huudahti vanhus. — Onhan hän pelastanut sinut!
— Kyllä, — huusi nyt Bussy, joka ei enää jaksanut pysyä varovaisuuden ja harkinnan rajoissa, — kyllä. Mutta jos teille on kuviteltu vaaran olleen suuremman kuin mitä se itse asiassa oli, jos koko vaara oli vain tekaistua, jos… mistä minä tiedän?… kuulkaa minua, herra parooni, tässä kaikessa piilee salaisuus, jonka minä tulen paljastamaan. Ja sen voin teille vakuuttaa, että jos minulla olisi ollut onni olla Monsoreaun kreivin asemassa, niin olisin minäkin teidän kauniin, viattoman tyttärenne häpeästä pelastanut, mutta kautta sieluni autuuden, minä en olisi tahtonut häneltä korvausta tuosta palveluksestani.
— Hän rakasti tytärtäni, — virkkoi paroni Méridor, joka kyllä itsekin oivalsi Monsoreaun kreivin käyttäytymisessä ilmenneen inhottavuuden, — ja täytyyhän rakkaudelle antaa anteeksi.
— Entäs minä sitten! — huudahti Bussy. — Ettekö luule minun…
Mutta hämmästyneenä itsekin tästä varomattomasta puuskauksestaan, joka vastoin hänen omaa tahtoaan oli vähällä paljastaa hänen salaisuutensa, malttoi Bussy kuitenkin hillitä mieltänsä. Vain tulinen katse näytti selittävän lopunkin keskenjääneestä lauseesta. Diana sen tarkoituksen kuitenkin ymmärsi, ehkäpä sellaisenaan vieläkin paremmin kuin loppuun lausuttuna.
— Hyvä on, — puhui nyt Diana punastuen. — Olettehan ymmärtänyt minua? Ystäväni, veljeni… olettehan itse tahtonut, että minä teitä noilla nimillä nimittäisin, ja mielelläni sen teenkin… ystäväni, veljeni voitteko tehdä jotakin hyväkseni?
— Mutta Anjoun herttua, Anjoun herttua! — mutisi ukko, joka alati ajatteli prinssin vihaa kuin uhkaavaa pilveä.