Noin neljännestunnin punnitsi Gorenflot vieläkin tätä suunnitelmaansa, sillä hän oli harkitseva mies eikä suunnitelmakaan ollut hullumpi.
Lopuksi hän teki vielä kolmannenkin suunnitelman, hieman rohkean kyllä, että hän näet toista tietä, Porte Saint-Germainen kautta, palajaisi takaisin Parisiin ja jatkaisi salaisesti almujenkeräämistä kaupungissa. Hän tunsi hyvän "ostajapiirinsä" ja hyvätuloisimmat paikat ja tiesi erityisiä pikku katuja, joiden varsilla hän tiesi asuvan hyviä ystäviä, jotka harjoittivat tuottavaa siipikarjakauppaa ja jotka harvoin jättivät pistämättä jotain lihotettua kukkoturvakkoa almunkerääjän pussiin. Hän muisteli kiitollisena eräitä taloja, joissa kesällä syltättiin hedelmiä ja muuta sen tapaista, mikä Gorenflotin oman arvelun mukaan tapahtui etupäässä siitä syystä, että nuo ihmiset sittemmin saisivat jättää almunkerääjän pussiin, hänen isällisen siunauksensa vastalahjaksi, jonkin purkin kiisseliä tai tusinan syltättyjä pähkinöitä taikka laatikollisen kuivatuita omenia, joiden pelkkä hajukin jo saattoi herättää kuolleet haudoistaan.
Tämä viimeinen suunnitelma häntä varsinkin miellytti. Hän ajatteli että itse luonto oli määrännyt hänelle sellaisen elintavan. Mutta toteuttaakseen tämän suunnitelman ja voidakseen viettää tuota suloista elämäntapaa täytyisi hänen jäädä Parisiin ja olla aina vaarassa joutua poliisien tai hengellisten viranomaisten tielle, jotka kaikki nuo olivat vaarallisia seikkailuihin ryhtyneelle munkille. Sitäpaitsi oli vielä huomioonotettava muuan seikka: Pyhän Genovevan luostarin rahastonhoitaja ei kylläkään jättäisi luostaria almujenkerääjättä. Gorenflot saattaisi niin ollen tavata toisenkin almunkerääjän, jolla olisi laillisempi oikeus ammattinsa harjoittamiseen.
Tämä ajatus sai Gorenflotin värisemään, ja hänellä oli siihen tosiaankin syytäkin.
Näin pitkälle oli hän mietiskelyissään päässyt, kun hän kaukaa huomasi ratsastajan saapuvan täyttä neliä. Ratsastaja laskeusi hevosensa selästä erään talon luona, joka sijaitsi noin sadan askeleen päässä siitä, missä Gorenflot istui. Mies kolkutti. Hänelle avattiin, ja pian pujahti ratsastaja hevosineen portin sisäpuolelle. Aivan heti palasi ratsastaja, jonka Gorenflot tunsi viitastaan, kuitenkin portista takaisin ja kätkeytyi muutaman lähellä olevan kiviröykkiön taa.
— Tässä on varmasti kyseessä jokin salajuoni, — mutisi Gorenflot. — Ellei minun tarvitsisi pelätä seurauksia, tekisin minä sen tyhjäksi.
Piilossa oleva mies huomasi nyt Gorenflotin, joka siinä edelleen entisessä paikassaan käsi leukaa varten istui. Vieras oli nyt huolettomasti kävelevinään kiviröykkiön takana.
— Tuo ryhti, — puheli Gorenflot, — tuo vartalo… minusta tuntuu siltä kuin tuntisin ne entuudestaan. Mutta ei, sehän on mahdotonta.
Tuntematon mies, joka oli kääntynyt selin Gorenflotiin, kumartui nyt äkisti alas. Kuului hevosen kavioiden kapsetta.
Kolme miestä, joista kaksi näytti olevan palvelijoita, tuli muuliaaseilla ratsastaen. He sivuuttivat tuon tuntemattoman miehen häntä joko näkemättä tai kiinnittämättä häneen erityistä huomiotaan, jota vastoin tuo vaaniskeleva mies näytti tarkoin heitä tähystelevän.