— Kuulkaapas, herra Chicot, — virkkoi munkki, — te sanotte, että reippautta. Sitä kyllä on minussa itsessäni, mutta katsokaapas vaan Panurgea.
Tuo eläin parka, joka jo kaksi päivää oli yli voimainsa ponnistellut, todellakin horjui.
— Ja katsokaapa hevostannekin, — jatkoi Gorenflot, — katsokaahan, missä tilassa se on!
Jalo eläin oli yltäpäältä vaahdossa, ja veri näytti tahtovan pusertua hevosparan silmistä. Chicot tutki tarkoin kumpaakin elukkaa ja näytti olevan samaa mieltä toverinsa kanssa. Gorenflot hengitti hieman keveämmin.
— Kuuleppas, veli almujenkerääjä, tässä on nyt tehtävä nopsa päätös.
— Mutta senhän teimme jo pari päivää sitten!
— On välttämätöntä, että me erkanemme, — sanoi Chicot, käyden suorastaan asiaan.
— Äh! — murahti Gorenflot, — aina vaan samaa pilaa! Erota! Mitä varten?
— Te matkustatte liian hitaasti, toveri.
— Vai niin! Minähän riennän kuin tuuli. Olemmehan tänä aamuna laskeneet neljä viisi tuntia yhtä kyytiä.