Silmät ilosta säkenöiden tutki Chicot pergamenttia ja pani sen sitten povitaskuunsa. Sitten hän asetti vainajan, joka oli kuollut melkein ilman ulkonaista verenvuotoa, sillä haavan laadun vuoksi oli veri juossut sisäänpäin, sänkyyn pitkäkseen, kasvot seinään päin, avasi oven ja huusi Gorenflotia.
— Kylläpä te olette kalpea! — virkkoi munkki sisälle tultuaan.
— Olen, — vastasi Chicot. — Tämän miesraukan viimeiset hetket ovat mieltäni jossain suhteessa liikuttaneet.
— Onko hän sitten kuollut? — kysyi Gorenflot.
— Niin on ainakin syy otaksua, — vastasi Chicot.
— Vaikka hän äsken oli niin terve!
— Liian terve. Hän halusi niellä esineitä, jotka olivat hänelle liian vaikeasti sulavia, ja hän on kuollut jostain sellaisesta, mikä on mennyt väärään kurkkuun.
— Ah! — virkkoi Gorenflot. — Se roisto aikoi kuristaa minut, kirkonmiehen! Senvuoksi on Jumala antanut hänelle kurituksen.
— Antakaa hänelle anteeksi, veli. Tehän olette kristitty.
— Minä annan hänelle anteeksi, vaikkapa hän säikäyttikin minua melko lailla.