— Luuleeko teidän korkeutenne, että minä tahtoisin surmata aatelismiehen kirkossa? En, sitä tehdäkseni olen liian hyvä kristitty.
Herttua meni nyt sanomaan jäähyväiset veljelleen, joka, kaiketikin pyhän neitsyen vaikutuksesta, oli verrattain myötätuntoisella mielellä ja antoi siis Anjoun herttualle luvan palata Parisiin, milloin tämä vaan halusi. Herttua ja Bussy riensivät heti ensinmainitun asuntoon.
— Hyvä ystävä, — sanoi prinssi, — kerroppa nyt minulle seikkailusi. Arveleppa: minä jo luulin sinun kuolleen.
— Sen kyllä arvaan, armollinen herra.
— Voinet kuvitella, että koko hovi jo oli mielissään sinun katoamisesi johdosta. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. Sinä läksit minun luotani ottamaan selkoa eräästä kauniista, tuntemattomasta naisesta. Kuka hän oli, ja onko minulla mitään toiveita hänen suhteensa?
— Kyllä, herra, te saatte niittää, mitä olette kylvänyt, nimittäin suuren häpeän.
— Kuinka sanoitte, hyvä herra? — kysyi herttua, ollen enemmän kummastuksissaan noista omituisista sanoista kuin Bussyn halventavasta äänilajista.
— Kuulin sen jo teidän korkeutenne, — vastasi Bussy kylmästi. On siis turhaa sanoa sitä uudelleen.
— Selittäkää lähemmin, hyvä herra, ja jättäkää arvoitukset ja pistosanat Chicotin huoleksi.
— Hyvä on, armollinen herra. Minä tyydyn vain terästämään hiukan teidän muistianne.