Bussyn harhaileva katse kiintyi pian erääseen suunnattomaan kivimöhkäleeseen, joka näkyi vähän tuonnempana hänen edessään, ja hän tarkasteli sitä hyvin huomaavaisesti saadakseen selville, mikä se oli. Hän tunsi silloin Templen harjoineen, ja sen yläpuolelta kirkkaan talvisen taivaan, jota nouseva aurinko kultaili.
Bussy havaitsi makaavansa ihan yksinkertaisesti kadulla tai oikeammin sanoen Temppelitornin vallihaudan vierustalla.
— Kiitoksia, paljo kiitoksia, hyvät ihmiset, — virkkoi hän, — vaivastanne tuodessanne minut tänne. Minä tarvitsin ilmaa, mutta olisihan sitä voitu hankkia minulle avaamalla akkuna, ja minä olisin maannut paremmin damastisängyssä kuin täällä kadulla. Mutta hyvä näinkin. Jollette vielä ole saaneet maksua, niin löydätte minun taskustani joukon kolmattakymmentä kultapalaa; ottakaa ne, hyvät ystävät, ja jakakaa keskenänne.
— Herra, — sanoi lahtari, — emme me ole kantaneet teitä tänne. Te olitte jo täällä ennen meidän tuloamme, ja me havaitsimme teidät kulkiessamme tästä ohi päivän koittaessa.
— No, entäs nuori tohtori? — kysyi Bussy. — Oliko hänkin täällä?
Ympärilläolevat katsahtivat kummastuneina toisiinsa.
— Hän hourii vielä, — virkkoi augustinolaismunkki päätään pudistellen; sitten hän sanoi Bussylle: — luulen tekeväsi parhaiten, jos tunnustat syntisi, poikani.
Bussy tuijotti munkkiin.
— Täällä ei ole mitään lääkäriä, nuori miesparka, — virkahti eukko. — Te olitte aivan yksin ja hyljättynä. Tuolla lumessa voitte nähdä äskeisen makuusijanne.
Bussy tunsi kylkeänsä pakottavan, muisti saaneensa miekanpiston, vei kätensä sisälleen ja huomasi nenäliinan olevan haavan päällä, miekanhihnan kiinnipitämänä.