— Ah! huudahti marsalkka iloissaan, nyt en pelkää mitään; jos nyt herttuakin vielä tulee, niin olenpa tyytyväinen.
— Mutta minua, mutisi itsekseen Saint-Luc, minua kuninkaan läsnäolo pelottaa enemmän kuin hänen poissaolonsa; sillä varmasti saapuu hän tänne ainoastaan tehdäkseen minulle jonkin kepposen, ja aivan samanlaisesta syystä jää Anjoun herttua tänne tulematta.
Näistä alakuloisista mietteistään huolimatta hän riensi kuitenkin kuningasta vastaan. Kuningas oli nyt viimeinkin jättänyt mustan pukunsa ja esiintyi mitä komeimmin puettuna.
Mutta samalla hetkellä kun Henrik III näyttäytyi yhdellä ovella, ilmestyi vastakkaiselle ovelle toinenkin Henrik III, aivan samanlaisessa ulkoasussa, niin että hovimiehet, jotka olivat rientäneet ensinmainittua kohti, äkkiä pysähtyivät ja jäivät siihen paikkaansa neuvottomina seisomaan.
Henrik III huomasi tämän ja kysyi:
— No, hyvät herrat, mistä on kysymys? Kaikuva nauru kajahti vastaukseksi.
Jo luonnostaan jotenkin ärtyinen ja varsinkin tässä tilaisuudessa kärsimätön kuningas rypisteli silmäkulmiaan, mutta Saint-Luc riensi hänen luokseen ja virkkoi:
— Sire [Sire (lue: Siir) = herra; romaanissa mainittuna aikana käytettiin tätä arvonimeä ainoastaan hallitsijoita puhuttaessa. Suoment. muist.], teidän hovinarrinne Chicot on pukeutunut aivan samalla lailla kuin teidän majesteettinnekin ja nyt hän antaa naisten suudella kättään.
Henrik III alkoi nyt nauraa, sillä Chicot sai harvinaisen suuressa määrässä käyttää vapauttaan tuon viimeisen valois'ilaisen hovissa.
Mutta Chicot ei ollutkaan mikään tavallinen narri. Ennenkuin hänestä tuli Chicot, oli hänen nimensä ollut de Chicot. Hän oli siis aatelismies, mutta Mayennen herttua oli kohdellut häntä huonosti ja hän oli senvuoksi paennut Henrik III:nen turviin. Mutta tämän kuninkaan suojeluksen hän palkitsi useinkin laskettelemalla suustaan ylen katkeria totuuksia.