— Hitto vieköön, kertokaa hänelle mitä itse olette nähnyt, että minä olen vankina enkä pääse pois Louvresta ja että kuningas lakkaamatta lörpöttelee minulle ystävyydestään ja hyveistään.
— No, mitäpä te hänelle vastaatte? — virkahti Bussy nauraen.
— Minä vastaan hänelle, että minä olen, kun on kysymys ystävyydestä, kiittämätön peto, ja kun tulee kyseeseen hyve, olen minä turmeltunut olento, mikä ei kuitenkaan estä häntä jatkamasta ja yhä uudelleen huokailemasta: Ah, Saint-Luc, onko sitten hyve pelkkää tyhjää sanahelinää? Kun hän on näin sanonut ensin ranskan kielellä, sanoo hän sen sitten latinaksi ja toistaa vihdoin kreikaksi.
— Niin, no mitä tahdotte hänen tekevän? Hän luulee voivansa käännyttää teitä. Mutta oliko siinä kaikki, mitä aioitte minulta pyytää?
— Oli. En tiedä, minkä muun palveluksen voisittekaan minulle tehdä.
— No, niinpä on palvelukseni sitten jo täytetty.
— Mitä tarkoitatte?
— Nähkääs, minä arvasin, mitä oli tapahtunut, ja olen jo edeltäpäin ilmoittanut siitä rouvallenne.
— No mitä hän vastasi?
— Aluksi hän ei ottanut minua uskoakseen, mutta — lisäsi Bussy ja katsahti akkunaan päin — toivonpa, että hän viimein tulee siitä vakuutetuksi. Pyytäkää siis minulta jotain muuta, jotain vaikeata, vaikkapa vallan mahdotontakin. Silloinhan olisi hauskaa sitä koettaa.