— Kuuleppas, Saint-Luc! — vastasi kuningas ja pudisti päätänsä. — Jos tahtoisit menetellä oikein, niin seuraisit minun neuvoani tai paremmin sanoen esimerkkiäni. Jos haluat, niin minä hylkään kruununi, ja sinä hylkäät vaimosi, ja sitten menemme me kumpikin luostariin. Minulla on siihen jo edeltäpäin paavin suostumus, ja jo huomispäivänä voimme tehdä asiaankuuluvat lupaukset. Minä aivan yksinkertaisesti annan kutsua itseäni veli Henrikiksi.
— Anteeksi, sire! Te ette enää välitä kruunustanne, koska olette sitä jo niin kauvan kantanut. Mutta minä sitävastoin en ajattele lainkaan samalla tavalla vaimostani, jonka juuri äsken olen saanut. Suokaa siis anteeksi se etten voi ehdotusta hyväksyä.
— Saint-Luc parka! lausui kuningas ja puristi käsiään vastakkain.
— Eilen, sire, olisitte vallan hyvin voineet ehdotella minulle luostarielämää, sillä silloin olin raskasmielinen ja synkkä, silloin olisin ilomielin mennyt kaivoon tai luostariin, yhdentekevä kumpaanko, mutta tänään on asia, piru vieköön, kokonaan toinen!
— Luulenpa, että kiroilet, Saint-Luc! — virkkoi, kuningas.
— Kiroilenko, sire? Onkohan se mahdollista? Mutta onhan teidänkin tapanne joskus kiroilla, mikäli muistan.
— Niin olen kyllä tehnyt, Saint-Luc, mutta tästälähin en sitä enää tee.
— Minä puolestani en uskalla sanoa sitä samaa. Tosin aion kiroilla mahdollisimman vähän, mutta siinä onkin kaikki, mitä voin luvata.
— Saint-Luc, — lausui kuningas hetken jälkeen, — tahdotko viettää tämän yön minun huoneessani?
— Mitä minä siellä tekisin?