— Minulla oli kunnia kysyä, mihin teidän majesteettinne määrää minut istumaan? — kysyi kreivi uudelleen.
— Luulin jo teille vastanneeni. Asettukaa, mihin haluatte, esimerkiksi minun kuninkaallisen tuolini taakse. Siellä on minun ystävilläni paikkansa.
— Kas niin, tulkaa tänne, ylihovijahtimestarimme, — virkkoi Chicot ja, siirtyen hieman syrjään, tarjosi herra Monsoreaulle osaa istumapaikastaan, — tulkaa tänne haistelemaan noita veitikoita. Ne ovat tosiaankin sellaisia otuksia, joita koiratkin pystyy vainuamaan. Tuhannen tulimaista, herra kreivi, millainen haju! Nyt kulkevat suutarit ohitse. Katsokaas, nyt tulee nahkurit. Kautta kunniani, jos te eksytte niiden jäljiltä, niin otan minä teiltä pois valtakirjanne.
Herra Monsoreau oli kuulevinaan, vaikkei kuullutkaan, sillä hän katseli lakkaamatta ympärilleen ylen hajamielisenä, mikä ei jäänyt kuninkaaltakaan huomaamatta, varsinkin kun Chicot siitä kuninkaalle viittasi.
— Tiedätkö, — virkkoi Chicot, — ketä ylihovijahtimestarisi nyt vainuaa?
— En. Ketäpä sitten?
— Hän nuuskii Anjoun herttuata.
— Otus ei ole ainakaan näkyvissä, — vastasi Henrik nauraen.
— Ei, mutta sen otaksutaan olevan läheisyydessä, — vastasi Chicot.
— Tahtoisitko hänen jäävän tietämättömäksi siitä, missä otus oleksii?
— Myönnän, ettei minulla olisi mitään sitä vastaan, vaikkapa hän saisikin väärinkäsityksen asiasta.