— Kuitenkin, herra kreivi, — jatkoi Chicot, — ovat nuo ystävät teille niin rakkaita, että te juuri äskenkin tottumuksesta… sillä tiedättehän hyvin heidän matkustaneen Anjouhun… silmillänne etsitte niitä täältä joukkojen seasta, tietystikään niitä löytämättä.
— Minäkö? — huudahti kreivi.
— Juuri te, herra ylihovijahtimestari, kalpein kaikista entisistä, nykyisistä ja tulevista jahtimestareista, kaikista mitä autuaan Nimrodin ajoista edeltäjänne, herra Auterfortiin saakka on ollut.
— Herra Chicot!
— Kalpein minä sen toistan. Veritas veritatum. [Suurin totuus kaikista totuuksista. Suom. muist.] Tämä sanantapa on kuitenkin kovin sivistymätön, sillä eihän koskaan voi olla olemassa muuta kuin yksi totuus. Jos niitä näet olisi esimerkiksi kaksi, täytyisi jommankumman olla väärän. Mutta ettehän te, herra Esau, olekkaan filologi.
— En hyvä herra, sitä en ole, ja senvuoksi pyydän teitä palaamaan noihin ystäviin ja mainitsemaan ne nimeltään, jos teidän rajaton kuvittelukykynne sen sallii.
— Kas vaan! Te toistatte aina yhtä ja samaa asiaa, herra kreivi. Vainutkaapa siis, sehän kuuluu ammattiinne, ja siitä on tuo metsäpeura parka hyvänä esimerkkinä, se sama peura, jota tänä aamuna häiritsitte ja jolla ei ollut edes syytä odottaa teidän puoleltanne sellaista kohtelua. Jos teidät estettäisiin nukkumasta, niin mitäpä siitä pitäisitte?
Monsoreaun katse harhaili kauhistuneena Henrikin seuralaisten parissa.
— Mitä! — huudahti hän, huomattuaan kuninkaan viereisen tuolin tyhjäksi. — Missä on Anjoun herttua?
— No niin, no niin! — virkkoi gascognelainen. — Nyt alatte päästä jälille.