— Serkkuni, minä otaksun, että te pääkaupunkimme turvaksi olitte aikonut muodostaa lujan armeijan liigan yhdistyneistä voimista. Tämä armeija on nyt järjestetty kaikkein sopivimmalla tavalla, sillä onhan kuningas parisilaisten luonnollinen sotapäällikkö.
— Tietenkin, sire, — vastasi herttua, tietämättä oikein itsekään, mitä sanoi.
— Mutta minä en unohda, — jatkoi kuningas, — että minulla on toinenkin armeija ja että sen armeijan ylipäällikkyys oikeudenmukaisesti kuuluu valtakunnan etevimmälle sotapäällikölle. Siis: samalla kun minä komennan liigaa, matkustakaa te, serkkuni, komentamaan armeijaa.
— Milloin tulee minun matkustaa, teidän majesteettinne? — kysyi herttua.
— Heti, — vastasi kuningas.
— Henrik! Henrik! — huusi Chicot, jota hovitapa esti juoksemasta esiin ja keskeyttämästä kuninkaan puhetta. Mutta kun Henrik ei kuullut Chicotin huudahdusta, tahi, vaikka olisi kuullutkin, ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lähestyi Chicot kumarrellen, suuri kynä kädessään, ja tunkeuduttuaan ihan Henrikin luo kuiskasi tälle:
— Etkö voi pitää suutasi kiinni, pöllö? Mutta se oli liian myöhäistä, sillä kuningas oli jo Guisen herttualle antanut edeltäpäin tehdyn ja allekirjoitetun valtakirjan, ja se oli tapahtunut gascognelaisen eleistä ja irvistelyistä huolimatta. Guisen herttua sai valtakirjan ja poistui… Kardinaali odotteli häntä salin ovella, ja Mayenne vartoili heitä kumpaakin Louvren portilla. He nousivat kaikki kolme ratsujensa selkään ja kymmenen minuutin kuluttua olivat he Parisin ulkopuolella.
Muutkin vetäytyivät vähitellen pois. Muutamat huusivat: eläköön kuningas! toiset: eläköön liiga!
— Niinpä olenkin nyt saanut, — virkkoi Henrik, — tämän suuren problemin ratkaistuksi.
— Aivan niin, — mutisi Chicot, — näytpä olevankin oivallinen laskumestari.