Ääretön pelko valtasi Franssia. Hän piteli vielä vasemmalla kädellään kiinni balkongista ja aikoi nousta takaisin.
Näytti siltä kuin olisi se salaperäinen henkilö, joka odotteli prinssiä muurin juurella, aavistanut, mitä ajatuksia vangin sydämessä liikkui, sillä siinä samassa tuntui tikapuissa hieno nykäisy.
— Tikapuita pidellään alhaalla kiinni, — mutisi hän, — Minun putoamistani ei niin ollen toivota. Rohkeutta siis!
Hän alkoi laskeutua alas ja huomasi, että silkkiköysitikapuita koetettiin saada pysymään ulompana muurista alaslaskeutumisen helpottamiseksi.
Nyt laskeutui hän miltei nuolen nopeudella, käyttäen enemmän käsiään kuin jalkojaan. Sen sijaan, että lopulta olisi päässyt maahan, jota hän vaistomaisesti odotti, tunsi hän jonkun ihmisen tarttuvan itseensä kiinni ja kuiskaavan: te olette pelastettu.
Sitten hänet kannettiin vallihaudan reunalle ja työnnettiin sieltä vallin selänteelle. Siellä oli odottamassa toinen mies, joka nosti hänet takinkauluksesta vallille, auttoi samoin hänen seuralaistaankin ja juoksi sitten rannalle, missä Fransin ikkunastaan huomaamat kolme hevosta olivat.
Prinssi ymmärsi nyt, ettei peräytyminen tullut kysymykseenkään ja että hän oli pelastajainsa vallassa. Hän siis juoksi yhden hevosen luo ja hyppäsi sen selkään. Hänen seuralaisensa nousivat samoin kumpikin satulaansa. Toinen niistä, se sama, joka äsken oli hänelle pelastuksen sanat kuiskannut, virkkoi nyt yhtä lakoonisella ja salaperäisellä tavalla:
— Kannustakaa!
He kaikki kolme alkoivat ratsastaa täyttä neliä.
— Tähän saakka on kaikki käynyt hyvin, — ajatteli prinssi, — ja toivonpa, ettei seikkailun loppu ole muuttuva sen alkua pahemmaksi.