Nyt kuului Jeannen kevyitä askeleita ja hiljainen rykäisy, ikäänkuin salainen merkinanto siitä, että hän oli tulossa.
Vaistomaisesti irrottautuivat rakastavaisten kädet toisistaan, ja
Jeanne, joka tuon liikkeen huomasi, virkkoi:
— Anteeksi, että teitä häiritsen, hyvät ystäväni. Mutta meidän on palattava kotiin, ettei meitä tultaisi täältä etsimään. Itsepäisyytenne tähden jäätte te nyt ilman päivällistä, herra kreivi, vaikka se ei luullakseni maistuisikaan pahalle miehestä, joka on ratsastellut ja kiipeillyt niin paljo, ja sitäpaitsi menevät teiltä hukkaan muutamat katseet, jotka teitä kovin miellyttävät. Tule nyt, Diana.
Näin sanoen tarttui Jeanne ystävättärensä käsivarteen ja veti hänet mukanaan.
Bussy katseli hymyillen noita kahta ystävystä. Osittain poiskääntyneenä ojensi Diana hänelle kätensä. Bussy kysyi:
— Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanomista?
— Me tapaamme huomenna, — vastasi Diana. — Sehän on sovittu?
— Ainoastaanko huomenna?
— Huomenna ja alati.
Bussy ei voinut olla hiljaa huudahtamatta. Hän painoi intohimoisesti Dianan käden huulilleen ja, kuiskattuaan vielä kerran jäähyväiset, poistui tai pikemmin lensi pois, sillä hän tunsi, että oli äärettömän raskasta erota siitä, jota niin kauvan oli halannut jälleennähdä.