— Voi kreivi! Onko ihminen koskaan oman kohtalonsa herra? Me olemme kuin lehdet tuulessa ja liitelemme yli ketojen ja laaksojen, tietämättä minne tuuli meidät vie. Te olette onnellinen, te.
— Onnellinen! Miksi niin?
— Kun saatte asua tässä ihanassa seudussa.
— Ooh! — virkkoi Monsoreau. — Luultavasti en minäkään tule täällä kauvan viipymään.
— Kyllä te vielä muutatte mielipidettänne.
— En, minä en kaunista luontoa jumaloi. Ja omasta puolestani epäilenkin tätä puistoa, jota te pidätte niin kauniina.
— Te epäilette tätä puistoa, sanotte. Mistäpä syystä?
— Koska se ei näytä minusta varmalta.
— Ei näytä varmalta! — huudahti Saint Luc kummastuneena. — Aah, minä ymmärrän! Se on teidän mielestänne liian yksinäinen?
— En juuri sitäkään tarkoita, sillä minä päinvastoin otaksun, että täällä Méridorissa käy väliin vieraita.