— Auttakaa! — murahteli Monsoreau. — Auttakaa, minä kuolen!
— Minä olen tosiaankin kiusallisessa asemassa, — mietti Remy. —
Olen lääkäri. Velvollisuuteni siis on auttaa kärsivää lähimaistani.
Minä siis tahdon unohtaa olevani Bussyn ystävä ja täytän
velvollisuuteni lääkärinä.
— Auttakaa! — toisti haavoittunut.
— Apua kyllä saatte, — vastasi Remy.
— Hankkikaa minulle jokin pappi, jokin lääkäri!
— Lääkäri on jo tässä ja ehkäpä se tekee papin tarpeettomaksi.
— Haudouin! — sammalsi Monsoreau, Remyn tunnettuaan. — Mikä sattuma…?
Niinkuin näkyy, oli Monsoreaulla yhäkin entinen! luonteensa.
Kuolemantuskissaankin hän oli luulevainen.
Remy tajusi tuon kysymyksen koko tärkeyden. Tässä metsässä ei ollut mitään varsinaista tietä eikä sinne saattanut tulla ilman erikoista asiaa. Kysymys oli siis ihan luonnollinen.
— Mitä varten olette tullut tänne? — kysyi Monsoreau vielä kerran, sillä epäluulo oli valanut häneen voimia.