— Niin, — virkahti herttua. — Tulen pyytämään sinulta selitystä. Ensin sinä kehotat minua kaikin voimin pysymään lujana äitini houkutuksia vastaan ja rohkeasti kestämään hyökkäyksen. Mutta taistelun ollessa kuumimmillaan ja kun minä taidokkaasti olen saanut väistetyiksi kaikki itseeni kohdistetut iskut, tuletkin sinä ja sanot: riisukaa haarniska yltänne.
— Annoin teille kaikki nuo neuvot, armollinen herra, koska en tiennyt, missä tarkoituksessa kuningatar Katarina oli tänne saapunut. Mutta nyt havaittuani hänen tulleen puoltamaan teidän korkeutenne kunniaa ja onnea…
— Mitä! Minun kunniaani ja onneani! Mitä sillä tarkoitat?
— No, mitä sitten teidän korkeutenne tahtoo? Voittaa vihollisenne, eikö niin? Sillä en minä ajattele niinkuin muut, että te nimittäin uneksitte pääsevänne Ranskan kuninkaaksi.
Herttua tarkasteli Bussya.
— Muutamat ehkä sellaiseenkin kehottaisivat, — jatkoi Bussy, — mutta ne ovat luullakseni teidän pahimpia vihamiehiänne. Jos ne ovat liian itsepäisiä ja ellette te tiedä, miten pääsisitte niistä eroon, niin lähettäkää ne minun luokseni. Minä osotan heille, että he erehtyvät.
Herttua virnisti suutaan.
— Sitäpaitsi, — jatkoi Bussy edelleen, — punnitkaa tarkoin asiaa. Onko teillä satatuhatta miestä ja kymmenen miljoonaa livreä, oletteko liitossa vieraiden valtakuntien kanssa ja tahtoisitteko ryhtyä sotimaan herraanne ja kuningastanne vastaan?
— Minun herrani ja kuninkaani ei ole arkaillut tarttumasta aseisiin minua vastaan.
— Kyllä niinkin. Jos katselette asiaa siltä puolelta, niin olette oikeassa. Huudattakaa sitten itsenne kuninkaaksi, kruunauttakaa itsenne ja ottakaa itsellenne Ranskan kuninkaan nimi ja arvo. En toivo mitään sen enemmän kuin teidän ylenemistänne, sillä ylenenhän minäkin, jos te kerran ylenette.