Siinä kaikki, mitä niihin aikoihin kuninkaalle rohjettiin sanoa.
Ja kun tiedettiin, että oli olemassa vain yksi ainoa henkilö, joka
uskaltaisi ja kykenisi neuvomaan Fransia, niin katkeruus sen johdosta
Bussya kohtaan kasvamistaan kasvoi.
Eräänä päivänä levisi tieto, että Anjoun herttua oli lähettänyt lähettilään. Kun uutinen saapui Louvreen, herätti se yleisen hämmingin. Kuningas vaaleni harmista ja hovimiehet tietystikin menivät ihan kalmankalpeiksi. He vannoivat surmaavansa tuon lähettilään mitä julmimmalla tavalla.
He alkoivat tapansa mukaan kiillottaa miekkojaan ja harjoitella miekkailua.
Chicot pisti miekkansa ja tikarinsa tuppeen ja vajosi syviin mietteisiin.
Sen huomattuaan kuningas kysyi, mitä Chicot ajatteli.
— Sire, — vastasi Chicot kotvasen mietittyään,
— Anjoun herttua joko lähettää lähettilään tai on lähettämättä.
Hyvää yötä, Henrik!
Juuri kun Chicot aikoi paneutua pikku ettoneelle, kuului äänekästä puhelua. Kaartinkapteeni astui hämmästyneenä sisälle.
— Sire, — sanoi hän, — Anjoun herttuan lähettiläs on saapunut linnan portille.
— Onko hänellä saattuetta? — kysyi kuningas.