— Gorenflot, — murahti kuningas ja kirjoitti nimen muistiin. —
Hyvä! Sitten…
— Sitten… virkkoi kansleri epäillen. — Sire, sitten ei ollut enää ketään.
Näin sanoessaan Morvilliers heitti ympärilleen salaperäisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Jos teidän majesteettinne olisi yksin täällä, niin minä puhuisin enemmän.
— Puhukaa, kansleri, — käski kuningas, — tässä ympärilläni on vain ystäviä… puhukaa!
— Ah, sire! Hänellä, jonka nimeä minä pelkään Mainita, on ystäviä, mahtavia ystäviä…
— Minunko ympärilläni?
— Kaikkialla.
— Ovatko he sitten minua mahtavampia? — huudahti Henrik, vihasta ja levottomuudesta kalpeana.
— Sire, salaisuutta ei milloinkaan ilmaista kuuluvalla äänellä.
Suokaa minulle anteeksi: minä olen valtiomies.
— Se on oikein.