— Minusta sellainen ajatus ei ole hullumpi, — sanoi Ribeirac säihkyvin katsein, — ja siinä tapauksessa…
— Ei, vartokaahan, — keskeytti Bussy, — se ei ole ihan oikein. Meillä on kaikilla samallaiset tunteet. Antakaamme senvuoksi kohtalon valita meidän itsekunkin vastustajaksi. Tiedättehän sitäpaitsi, että se on aivan saman tekevää siinä tapauksessa, jos päätämme, että ne meistä, jotka ensinnä suoriutuvat vastustajistaan, tulevat auttamaan toisia.
— Tietysti, tietysti! — huusivat suosikit.
— Siis on meillä sitäkin suurempi syy menetellä Horatiusten tavoin: vetää arpaa keskenämme.
— Seuratkaamme heidän esimerkkiään.
— Mutta ennenkuin saamme tietää vastustajaimme nimet, sopikaamme ehdoista ja taistelujärjestyksestä. Olisi sopimatonta päättää niistä vasta sitten, kun arpa jo on vedetty.
— Se on ihan yksinkertaista, — huomautti Schomberg. — Niinkuin jo herra Saint-Luc sanoi, taistelemme me siksi, kunnes kaadumme.
— Epäilemättä. Mutta millä aseilla me taistelemme?
— Miekalla ja tikarilla, — vastasi Bussy. — Niiden käyttämisessä me olemme harjaantuneita.
— Minä päivänä?