— Sinä voit, — jatkoi Chicot, — imarrella itseäsi olemalla oikein viisas. Ranskassa on ollut kuninkaita liikanimiltään paljaspää, suuri, rohkea, laiska. Mutta olenpa varma siitä, että sinua tullaan kutsumaan Henrik kärsivälliseksi… Ah, poikani! Kärsivällisyys on kyllä sekin kaunis hyve, kun kellä kerran ei ole mitään muuta.
— Minut on petetty, — virkkoi kuningas. — Nuo ihmiset eivät käyttäydy aatelismiesten tavalla.
— Kylläpä sinä olet levoton ystäviesi puolesta! — huudahti Chicot ja vei kuninkaan mukanaan ruokasaliin. — Sinä murehdit, ikäänkuin he olisivat kuolleet. Ja vaikka sinulle sanotaan, että he elävät, olet kuitenkin nurkuvainen.
— Sinä panet kärsivällisyyteni koetukselle, Chicot.
— Pitäisitkö sitten parempana sitä, että kullakin heistä olisi seitsemän tai kahdeksan miekanpistoa vatsassaan. Ole edes johdonmukainen.
— Toivoisin voivani luottaa ystäviini, — virkkoi Henrik kumealla äänellä.
— Saamari, luota siis minuun. Olenhan minä sinulla, poikani, kunhan vain ruokit minua hyvin. Minä tahdon fasaania ja sieniä, — lisäsi hän ja ojensi lautasensa.
Henrik ja hänen ainoa ystävänsä menivät varhain levolle, kuningas huokaillen ja raskain sydämin, Chicot ähkyen ja vatsa täynnä.
Seuraavana aamuna ilmestyivät herrat Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon. Tavallisuuden mukaan avasi palvelija heille ovet.
Chicot nukkui vielä. Kuningas ei ollut nukkunut. Nähtyään suosikit hyppäsi hän mielettömänä ylös sängystään ja kiskaisi pois hajuvesipeitot kasvoiltaan ja käsistään.