— Kuulen, armollinen herra, — vastasi tämä. Samassa tulivat sisälle
Quélus ja Schomberg.
— Vielä yksi päivä! — virkkoi Quélus tervehtien kuningasta.
— Mutta ei onneksi enempää! — lisäsi Schomberg. Sillävälin sanoi
Monsoreau herttualle:
— Te siis karkoitatte minut, armollinen herra?
— Eikö ylihovijahtimestarin velvollisuutena ole järjestää metsästysretkiä kuningasta varten? — kysyi herttua nauraen.
— Minä ymmärrän, — vastasi Monsoreau, — ja näen, miten asia on. Tänään päättyy teidän korkeutenne määräämä kahdeksas päivä, ja te lähetätte minut mieluummin Compiègneen kuin täytätte lupauksenne. Mutta teidän korkeutenne varokoon itseään. Tämän illan perästä voin minä yhdellä ainoalla sanalla…
Frans keskeytti kreivin puheen ja tarttuen hänen käsivarteensa virkkoi:
— Puhukaa hiljaa. Minä päinvastoin aion pitää antamani lupauksen. Teidän metsästysmatkanne tulee kaikkien tietoon, koska se tapahtuu viran puolesta.
— No, entä sitten?
— Te ette sinne matkustakaan, vaan piiloudutte asuntonne läheisyyteen. Kun se mies, jonka te haluatte oppia tuntemaan, saa tiedon teidän matkastanne, tulee hän kyllä paikalle. Mitä sitten seuraa, on oma asianne, sillä minä en luullakseni ole sitoutunut mihinkään muuhun.