Kaikki kumarsivat syvään. Kuninkaallinen parannuksentekijä nousi rappuja ylös, lyöden alinomaa rintaansa. Henrik oli parahiksi päässyt yli kynnyksen, kun jo portit hänen takanaan sulettiin. Mutta kuningas oli niin katseisiinsa vaipunut, ettei hän sitä huomannut. Eikä se sitäpaitsi ollut mitään niin merkillistäkään, hän kun oli lähettänyt pois kaikki seuralaisensa.
— Me saatamme ensin, — lausui priori, — teidän majesteettinne hautakappeliin, jonka parhaamme mukaan olemme koettaneet koristaa sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan kunniaksi.
Kuningas nyökäytti päätään suostumukseksi ja seurasi prioria. Mutta kun hän oli päässyt pois tuosta synkästä pylväskäytävästä, jossa kaksi riviä munkkia seisoi, ja mennyt kappeliin, kiskaistiin kaksikymmentä päähinettä niskaan ja näkyviin tuli katseita, joista säteili ylpeys ja voitonvarmuus. Nuo kasvot eivät olleet pelkureita eivätkä laiskoja munkinkasvoja, vaan niiden omituisuutena olivat tuuheat viikset ja tumma iho, ja niistä kuvastui voimaa ja toimeliaisuutta. Monet niistä olivat täynnänsä arpia, ja ylpeimpäin kasvojen vierestä näkyivät vilkkaat naisenkasvot.
Tämä nainen leikitteli kultasakseilla, jotka riippuivat hänen kupeellaan, ja huudahti:
— Nyt, veljet, olemme vihdoinkin saaneet valoisilaisen käsiimme!
— Niinpä alan luulla, sisareni, — vastasi Guisen herttua.
— Emme vielä, emme vielä, — mutisi kardinaali. Kuinka niin?
— Riittääkö meillä porvareita musertamaan Crillon sotureineen?
— Meillä on vielä parempaa, — vastasi Mayenne, — ja uskokaa minua, ettei tulla ampumaan ainoatakaan laukausta. Kun kuningas huomaa tulleensa vangituksi, huutaa hän, mutta kukaan ei vastaa hänen huutoonsa. Me saamme sitten hänet joko houkuttelemalla tai väkivallalla, mutta kuitenkaan itseämme ilmaisematta, luopumaan kruunustaan. Ja tieto siitä leviää pian kautta kaupungin, ja meidän puolestamme tulevat äänensä antamaan sekä porvarit että sotamiehet.
— Suunnitelma on hyvä ja se tuskin voi olla onnistumatta, — huomautti herttuatar.