— Olkaa hiljaa! — kuului taas holvista huutoja. — Hän pitää teitä munkkina.
Mayenne päästikin vain hyvin hiljaisia huudahduksia, kokien kaikin voimin saada kiveä irti.
— Ah, sinä petturi! — jatkoi Chicot. — Kelvoton munkki! Juoppo, iletys, irstas otus! Siinä saat, tuossa… tuossa!
— Armoa! — mutisi Gorenflot, joka tuskassaan luuli itse saavansa nuo iskut, jotka nyt kohdistuivat Mayenneen. — Armoa, herra Chicot!
Mutta Chicot, kaukana siitä että olisi hellittänyt, yhä vain kiihtyi kostonhalussaan ja löi niin armottomasti, että Mayennen täytyi niin paljo kuin hän jaksoikin hillitä itseään, päästää eräitä valittavia ääniä.
— Haa! — huusi Chicot. — Mistä syystä ei herra ole sallinut, että minulla tässä edessäni, tuon kurjan munkinraadon sijasta olisi Mayennen herttuan korkeasyntyinen ruumis, jolle olen velkaa joukon iskuja seitsenvuotisen koron kanssa… kas siinä on… siinä on sinulle… roisto!
— Chicot! — ulvoi herttua.
— Minä itse, minä, Chicot, kuninkaan vähäpätöinen palvelija, jolla on ainoastaan kaksi käsivartta, mutta joka tällä hetkellä soisi niitä olevan sata.
Ja yhä kiihtyneempänä iski Chicot entistäkin tiukemmin. Tuskissaan ponnisti kidutettu kaikki voimansa ja sai vihdoin kiven irti. Samassa hän piestyin seljin pääsi solahtamaan ystäviensä syliin.
46.