— Voi, — virkkoi Diana, kietoen käsivartensa rakastajansa kaulaan ja katsellen tämän kauniita piirteitä. — Etkö ole Ranskan urhoollisin ylimys? Miksi sinun siis tarvitsee ajatella kunniasi kartuttamista? Sinä jo olet niin ylempänä kaikkia muita, ettei ole ylevää pyrkiä vieläkin kuuluisammaksi. Ethän sinä halua miellyttää muita naisia, sillä sinähän rakastat minua ja pelkäisit kadottavasi minut ainaiseksi, eikö niin? Ludvig? Ole arka elämästäsi! Minä en sano sinulle: ajattele kuolemaa, sillä ei ainoakaan mies ole kyllin voimakas, riittävän mahtava, surmaamaan minun Ludvigiani muuten kuin petoksen kautta. Mutta voihan tulla haavoitetuksi, sinähän tiedät sen, koska minä saan kiittää haavaa siitä, että olen oppinut sinut tuntemaan.
— Ole huoletta, — vastasi Bussy hymyillen. — Minä pidän varani, niin ettei minua rumenneta.
— Ajattelepas, mitä tuskaa tuntisitkaan, jos näkisit minun palaavan haavoitettuna ja verisenä! No niin! Samaa tuskaa tulisin minäkin tuntemaan, jos sinut verisenä näkisin. Ole varovainen, urhea leijonani. Siinä kaikki, mitä sinulta pyydän.
— Olen, Dianani, — vastasi Bussy.
— Voi, Ludvig! Sinä vastaat kuulematta mitä minä puhun. Sinä katselet minua välittämättä siitä että minä puhun.
— Niin, minä katselen, miten kaunis sinä olet.
— Elä nyt ajattele minua. Muista, että asia koskee sinua, sinun elämääsi, meidän elämäämme. Minä aion nyt sanoa sinulle jotain, mikä tekee sinut, ei tosin voimakkaammaksi, mutta ainakin varovaisemmaksi. Minä aion rohkastautua itse katselemaan sinun taisteluasi.
— Sinäkö?
— Niin, minä tahdon sen nähdä.
— Se on mahdotonta, Diana.