Gorenflot kuuli vain nuo viimeiset sanat.
— Kuoleman oma! — tuskitteli hän ja kaatui maahan.
— Arvon mies! — virkkoi kuningas ja loi tuohon lihaläjään hyvänsuovan katseen. — Me tahdomme turvata häntä suojeluksemme kilvellä.
Gorenflot käsitti pikimmältään tuon armollisen katseen ja makasi liikkumattomana maassa, toinen suupieli hymyssä ja toinen itkun irvistyksessä.
— Siinä olet oikeassa, kuningas, sillä hän on korvaamaton palvelija.
— Mihin me hänet panisimme? — kysyi kuningas.
— Niin kauvan kuin hän on Parisissa, on hän suuressa vaarassa.
— Entä jos minä antaisin hänelle muutamia vartijoita? — sanoi kuningas.
Gorenflot kuuli sen ja ajatteli:
— Herra jumala! Luulenpa pääseväni vankeudella. Siitä pidän enemmän kuin hirsipuusta, kunhan vain saan riittävästi ruokaa.