— Tee niin, poikani.
Ääni, jolla Chicot nämä sanat lausui, oli niin surumielinen, että kuninkaasta tuntui kuin olisi kylmä jäävirta valahtanut hänen suoniinsa, ja kyynel kimmelsi hänen silmissään.
— Jääkää hyvästi, ystäväni! — mutisi hän. — Hyvästi, hyvät ystävät!
Chicot kääntyi poispäin. Hänenkään sydämensä ei ollut kivestä. Mutta kohta taas, melkein kuin vasten tahtoaan, katsahti hän jälleen noihin nuoriin miehiin. Henrik kumartui ja suuteli heitä kaikkia otsalle.
Yksi vaivainen vahakynttilä valaisi huonetta, levittäen heikkoa, surumielistä valoa. Chicot ei ollut taikauskoinen, mutta hänestä kuitenkin tuntui siltä, että se oli viimeinen hyvästijättö, ja että nuo nuorukaiset lepäävät kuin kuolinvuoteillaan.
Tuskin olivat kuningas ja Chicot poistuneet, kun d'Epernon jo avasi silmänsä katsoakseen, olivatko he menneet tiehensä. Nuori mies hyppäsi sängystään ja alkoi, mikäli voi, puhdistaa vaatteitaan ja kenkiään verestä.
— Minulla ei koskaan, — mutisi hän, — olisi ollut riittävästi verta suonissani tuota miestä varten, joka sitä niin paljon tänä yönä vuodatti.
Sitten hän meni jälleen sänkyynsä.
Henrik oli sillävälin vienyt Chicotin huoneeseensa ja avannut erään pitkulaisen, silkillä vuoratun ebenholtsilaatikon.
— Katso, — sanoi hän.