— Nimitä sitten toinen tarpeeksi mahtava henkilö, niin ettei hänellä, sinun oman voimasi tukemana, ole mitään pelättävää Lothringin prinssien taholta.
— Voi hyvä veli, — vastasi Henrik alakuloisesti, — en tunne ketään sellaisessa asemassa olevaa.
— Katselkaa ympärillenne, sire.
— No, entä sitten? En näe tässä ketään muita kuin sinut, veljeni, ja
Chicotin, te ainoat, joita voin pitää tosiystävinäni.
— Ah! — huokasi herttua, — etkö siis minua ymmärrä, veljeni?
Henrik loi Anjoun herttuaan hämmästyneen katseen, ikäänkuin olisi äkisti huntu hänen silmiltään pudonnut.
— Mitä! Olisiko se mahdollista? — huudahti hän.
Frans nyökäytti päätään.
— Mutta ei, — puhui Henrik, — sinä et voi siihen suostua, Frans. Tehtävä on sinulle liian vaikea. Et voisi koskaan tutustautua siihen, että porvarit tekisivät marssiharjoituksia edessäsi tahi että kuuntelisit heidän pappiensa saarnoja. Tuskin tahtoisit olla pyövelinäkään teurastuslaitokseksi ehkä muuttuvassa Parisissa. Siihen tarvitaan kolmen miehen voimat, niinkuin Guiseillä on, ja oikeana kätenä pitäisi olla joku Kaarle ja vasempana joku Ludvig.
— Totta kyllä, mutta siitä huolimatta, sire.