— En, poikani, — vastasi gascognelainen. — Jätä se tehtävä kaartisi kapteenille. Minä en ole muuta kuin narri, vieläpä pakana, ja jumalan siunaus saattaisi muuttua noituudeksi, jos ystäväni paholainen näkisi sellaisia minun käsissäni.
— Mitä miekkoja nuo ovat, sire? — kysyi Quélus, huomatessaan erään upseerin tuoman laatikon.
— Italialaisia miekkoja, — vastasi kuningas. — Ne on taottu
Milanossa.
— Kiitos, kiitos, teidän majesteettinne! — huudahtivat nuoret miehet.
— Nyt luulen olevan ajan lähteäksenne, — sanoi kuningas, voimatta enää hillitä liikutustaan.
— Sire, emmekö saa nähdä teitä taistellaksemme sitäkin suuremmalla uljuudella? — kysyi Quélus.
— Ette, se olisi sopimatonta, — vastasi kuningas. — On ilmoitettava teidän taistelevan kenenkään tietämättä ja ilman että minä olisin antanut siihen lupaa. Elkäämme antako mitään juhlallisuuden leimaa tälle taistelulle, vaan uskokoon kukin sen aiheutuneen yksityisestä vihasta.
Sitten hyvästeli Henrik heitä majesteetillisella liikkeellä. Mutta kun he olivat päässeet näkymättömiin, kun ei enää kuulunut heidän kannuksiensa eikä haarniskoittensa kalinaa, mutisi hän: Voi, hyvä jumala!… ja vaipui nojatuoliinsa istumaan.
— Mutta minä, — virkkoi Chicot, — minä tahdon katsella tuota taistelua. En tiedä, miksi minusta tuntuu siltä kuin olisi d'Epernonille tapahtunut jotain kummallista.
— Lähdetkö siis pois luotani, Chicot? — kysyi kuningas valittavalla äänellä.