— No niin, armollinen herra, — jatkoi Remy, — mennäänpä sinne sisälle katselemaan ikkunamaalauksia, sillä sen ne ansaitsevat.
Bussy huomasi nuoren miehen kasvoilla leikittelevän veitikkamaisen hymyn ja oivalsi, että nuorella lääkärillä, saattaessaan hänet kirkkoon, oli jokin toinen tarkoitus kuin ikkunaruutujen tarkastelu, joita lisäksi pimeän vuoksi ei olisi voinut nähdäkkään, vaikka kohta kirkko iltahartautta varten oli valaistu.
Kun he olivat hetken aikaa kirkossa viipyneet ja katselleet sen seinämaalauksia, sanoi Bussy: nyt olen nähnyt tarpeeksi, lähdetään pois!
— Olkaa vielä kärsivällinen! Iltahartaushan juuri päättyy, ja jos poistumme heti, häiritsemme vakavia uskovaisia.
Remy piteli Bussya käsivarresta.
— Katsokaahan, nyt alkavat kaikki poistua, ja me teemme samoin.
— Bussy läheni ovea huomattavan välinpitämättömänä ja ajatuksiinsa vaipuneena.
— Mitä, ettekö te aio ottaakaan vihkivettä? Mitä te nyt ajattelette, armollinen herra?
Koneellisesti lähestyi Bussy vihkivesiastiaa.
Remy käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja antoi merkin eräälle naiselle, joka heti kiiruhti samalle suunnalle kuin Bussykin. Samana hetkenä, jolloin Bussy ojensi kätensä vihkivesiastiaan, ojentui sinne toinenkin käsi, tosin kutakuinkin suuri ja punottava, mutta naisen käsi joka tapauksessa, ja tuo käsi kostutti Bussyn sormia vihkivedellä. Bussyn katse siirtyi punertavasta kädestä käden haltijan kasvoihin. Mutta ne nähtyään hän kalpeni ja astui pari askelta takaperin, sillä hän oli tuntenut Gertrudin kasvot, vaikka ne osaksi olivatkin mustan hunnun peitossa.