— Herra kreivi, — lausui hän väräjävin äänin, — kerskaileminen olisi meille arvotonta. Se että te äsken kohtasitte minut kirkossa ei ollut sattuma.
— Ei, hyvä rouva, — vastasi Bussy. — Remy oli vienyt minut kävelemään sanomatta lainkaan, mitä varten, ja minä vannon, etten tiennyt mitään…
— Te ette käsittänyt minun sanojeni tarkoitusta, herra kreivi, — keskeytti Diana surullisena. — Tiedän, että herra Remy on vienyt teidät kirkkoon. Ehkäpä hänen on täytynyt pakottaa teitä siihen?
— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, — sitä hänen ei tarvinnut tehdä…
Minä en tiennyt, kenen saisin siellä nähdä.
— Se oli kova sana, herra kreivi, — kuiskasi Diana päätään pudistellen ja luoden Bussyyn kyyneleisen katseensa. — Tahdotteko saada minut käsittämään, että ette lainkaan olisi lähtenyt Remyn mukaan, jos olisitte hänen tarkoituksensa tuntenut?
— Voi, hyvä rouva!
— Se on luonnollista, se on oikeudenmukaista, hyvä herra. Olette tehnyt minulle arvaamattoman suuren palveluksen, enkä minä ole teitä siitä vielä edes kiittänyt. Antakaa minulle anteeksi ja ottakaa vastaan minun kiitokseni.
— Rouva kreivitär!…
Bussy pidättäytyi. Hän oli niin pois suunniltaan, ettei jaksanut ajatella eikä puhua.
— Mutta minä olen tahtonut teille osottaa, — jatkoi Diana yhä enenevällä lämmöllä, — että en ole kiittämätön enkä muistamaton. Minä itse olen pyytänyt Remytä järjestämään tämän keskustelun teidän kanssanne. Minä olen tätä kohtausta ehdottanut. Antakaa minulle anteeksi, jos olen pahoittanut mielenne.