Kello löi kaksitoista. Louvren portit suljettiin tavallisesti puoliyön aikaan. Mutta Henrik oli jo edeltäpäin laskenut, että Anjoun herttua sinä yönä varmastikin tulisi takaisin Louvreen jottei herättäisi liiaksi epäluuloja kuninkaassa, jolle Parisin sen iltainen hälinä jo saattoi olla riittävänä aiheena.
Siitä syystä oli kuningas määrännyt, että porttien piti olla auki kello yhteen. Mutta neljännestä yli kahdentoista tuli Quélus ilmoittamaan:
— Sire, hän on jo tullut.
— Mitä tekee Maugiron? — kysyi kuningas.
— Hän on pitämässä silmällä sitä, meneekö herttua uudelleen ulos.
— Ooh, siitä ei ole pelkoa, — arveli kuningas. Siinä tapauksessa, — sanoi Quélus, tehden kädellään liikkeen, mikä kehotti kuningasta toimimaan, — siinä tapauksessa, sire…
— Siinä tapauksessa, — toisti kuningas levollisesti, — annamme me hänen paneutua rauhassa makuulle. Keitä kaikkia on hänen luonaan?
— Herra Monsoreau ja me muut.
— Entä Bussy?
— Hän ei ole siellä.