— Aikaa ei koskaan puutu siltä, joka sitä osaa käyttää, herra ylihovijahtimestari, ja siitä syystä käsken minä teidän matkustamaan heti. Teillä on tänä yönä aikaa päästä metsäpeuran jälille ja järjestää kaikki valmiiksi huomisaamuksi kello kymmeneksi. Lähtekää siis heti matkalle. Quélus ja Schomberg, menkää kuninkaan nimessä avaamaan portit herra Monsoreaulle ja suljetuttakaa ne sitten samoin kuninkaan nimessä kiinni.
Ylihovijahtimestari poistui varsin ällistyneenä. — Se on siis vain jokin kuninkaan päähänpisto? — virkkoi hän ylimyksille heidän yhdessä poistuessaan.
— Niin, — vastasivat toiset yksikantaan. Ja Monsoreau huomasi piankin, ettei hän siltä taholta saisi mitään tietää.
— Ahaa! — mutisi hän itsekseen kulkiessaan Anjoun herttuan huoneitten ohitse. Minusta tuntuu siltä kuin ei tämä ennustaisi mitään hyvää hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.
Mutta tilanne oli sellainen, ettei herttuaa nyt käynyt varottaminen. Quélus ja Schomberg kulkivat hänen kupeillaan, ja pelkäsipä hän hetken omaakin turvallisuuttaan. Ja vasta päästyään ulos Louvresta ja kuultuaan sen porttien takanaan sulkeutuvan huokasi hän epäluulonsa aiheettomaksi.
Kun Quélus ja Schomberg olivat palanneet takaisin, sanoi kuningas:
— Olkaa nyt hiljaa ja seuratkaa minua, te kaikki neljä.
— Mihinkä me menemme? kysäsi tuo aina varovainen d'Epernon.
— Ne, jotka tulevat mukaan, saavat nähdä, — vastasi kuningas.
Ylimykset tarkastelivat miekkojaan ja läksivät kulkemaan kuninkaan perässä, joka lyhty kädessä saattoi heidät monien salakäytävien kautta herttuan huoneisiin.